Lontta Taavi

Lontta Taavi heräsi kylmäeteisestä kuuluvaan kolahteluun ja naksuntaan. Nytkö jo, kävi mielessä, sillä heti ensi hetkestä hänellä oli tieto, kuka kulkija oli.

Anna aikaa aamuun, hän pyysi mielessään. Ulko ovi narahti kerran, hän oli mennyt.

Varoen melua Taavi kömpi ylös mökkänältään uunin vierestä. Saappaat löytyivät käsikopelolla, samoin sarkatakki naulastaan ovipielestä. Ulkona kuutamo loi valoaan maaliskuiseen yöhön. Vanha keksipurkki löytyi piilopaikastaan eteisen kivijalan alta. Sen Taavi laski pirtin pöydälle. Liki kuusituhatta markkaa oli purkissa rahaa, pieni muisto talonväelle, joka oli pitänyt hyvänä, vaikka hän ei vuosikausiin ollut enää pystynyt koviin töihin.

Varoen hän hiipi pirtin seinustalla olevan päästävedettävän sängyn luo. Lauri ja Iikka, talon pienet pojat nukkua pussuttivat lapsen syvää untaan, molemmat omissa päissään sänkyä. Niin rakkaat, kuin omat pojat.

Reppuun pannu, piippu ja kahvia, enempää ei tarvi. Pihalla oli hiljaista. Koirankopista kuului hiljaista vikinää. Maanittelemalla Jekku tuli hetkeksi ulos, lipaisi kättä kielellään ja pakeni häntä koipien välissä takaisin koppiinsa. Eläimet tietää.

Sukset seinänviereltä, kirves halkorantteelta ja matkaan. Rattoritie kaartoi kylän läpi. Annttilan talon kohdalla Taavi nojautui sauvoihinsa.-Oi Lissu ja se kesä. Ainut nainen, joka olisi Taavin ottanut, siellä asuu nyt perheensä kanssa. Se kesä oli huumaa. Järjetöntä, paloa, öisiä unia. Lissu oli ainut joka hyväksyi, ettei kieli taipunut, vaan tuli änkytyksenä. Ainut, joka hyväksyi vioittuneen jalan...Lontta Taavi, lasten ivahuudot kaikuivat perässä ikuisesti.

Se syksy toi menetyksen. Lissu joutui taipumaan tilallisen vaimoksi, muutoin olisi mennyt isältään kaikki. Järjetöntä, tuskaa, huutoa metsän puille. Silloin hän näki ensi kerran noutajan. Äärettömän lempeät silmät koskessa, älä tule vielä, aikasi ei ole tullut.

Vuodet kuluivat tuskaa paeten. Savotasta savottaan. Kiljuringistä toiseen. Ei suonut lohtua kilju, ei viini, ei maksetun naisen kuve. Noutajan hän näki Röpi Villen olan takana, punoi päätään, ei vielä, vaikka Ville puukolla huiteli kohti.

Noutaja seisoi Ryssän olan takana ja pudisti päätään, ei vielä, vaikka ryssä kohti laukoi.

Päälle kaatuvan konkelon takaa noutaja punoi päätään, ei vielä.

Taavi jatkoi talon takaa hiihtoladulle kolkkaharjun suuntaan. Kummasti juilahteli rinnassa, ei väsyttänyt kuitenkaan. Umpihankeen vei tie, korkeimmalle mäelle. 

Valmiiksi katsottu tervaskanto löytyi helposti, kirvestä kylkeen ja römpsä tulille.

Taivaanranta alkoi valkenemaan. Varjoina näkyvät puut saivat muodon, kumpuilevat hanget elämän. 

Aurinko nousi kaukana näkyvän kiveliövaaran takaa. Tervaskanto suhahteli ja räsähteli. Kahvi ja piippu, mitä inehmo voi enää toivoa. Tule ystävä...Tule