Kurri Topi

Matkani varrelle on osunut useitakin maan hiljaisia. Miehiä ja naisia, joiden elämästä ei jää mitään jälkeä. Tämä tarina on pieni muistelus yhdestä heistä.

Miehestä joka eli elämänsä (sen ajan, jonka minä muistan) halveksittuna puliukkona, Kurri Topiksi häntä kutsuttiin.

Ennen tutustumistamme muistan nähneeni hänet usein pummaamassa Hyrynsalmen keskikaljakuppiloissa, enkä halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

Olin töissä kostamuksen kaivoskombinaattityömaalla, kun näin hänet suureksi ihmeekseni siellä. Sovimme, että hän pääsee kulkemaan autossani maanantaisin työmaalle ja perjantai iltana taas kotiin.

Lähtö oli maanantai aamuna kolmen aikaan ja niinpä vaan Topi seisoi pysäkillä odottamassa. Ei haissut vanha viina ja kovin oli pirteän oloinen. Heti kääri aromasta muhkean sätkän, oikean karvapersetolleron, kuten hänen sanontansa sätkästä kuului.

Ei siihen aikaan kukaan kysellyt saako autossa polttaa, kaikki vetivät sen kun kerkesi.

Kostamuksessa oli siihenaikaan euroopan suurin ravintola, parakeista tehty. Usein Topi kähni pöytääni, kääri taas keltaisilla koppurasormillaan sätkän ja aloitti naljailun kaljanjuonnistani. Tietenkin olin juonessa mukana ja lupasin, että seuraava viikko on sitten nenänvalkaisuviikko.

Muistan aina, kun hän vessutteli seuraavalla viikolla taas pöytääni. Minulla taas tuoppi nokan edessä. Ilkikurinen ilme, sätkän käärimistä. Tuli tolleron nokkaan. ”Joko valakiaa..kjäähh..kjähh..köhhköh..”

Topissa tapahtui ihme. Pöhö kasvoilta hävisi, ennen niin takkuinen pää oli aina siististi kammattu. Huomasin kuinka järkeviä ajatuksia hänellä oli normi-ihmisten toilailuista. Itse olin vielä niin nuori ja kehittymätön, etten hänen ajatuksiaan aina ymmärtänyt, nyt saattaisivat avautua toisella tavalla. Hän varoitteli, että elä sinä poeka ala pelleilemään tuon kaljan kanssa....Huoh, olisinpa uskonut.

Tilipäivänä Topi muisti aina mainita, että taas tuhatlappusen nurkkaa tässä heilutellaan.

Kuten ehkä arvaatte tarinalla ei ole onnellinen loppu. Viinapiru tömäytti puolinelsonilla Topin kanveesiin.Tuhatlappuset haihtuivat nopeasti kaverien avustuksella, puliremmi otti omansa.

Viimeisen kerran näin hänet, olisiko ollut vuosi hänen kostamuksesta lähdön jälkeen.

Ei ollut mukava matkakumppani, kun hänet autoon otin. Haisi karmealta ja vapisevasta sätkästä tippui kekäleitä auton penkille.

Tämän tarinan kirjoitan itselleni ja teille muistutukseksi. Jokaisen ihmiskuoren sisällä on ihminen. Ajatteleva, tunteva rakastava. Moni herkkä, syntymässä säikähtänyt ei oikein pärjää tässä raakassa maailmassa. Yksi lannistetaan jo lapsena. Toinen ei vaan jaksa pysyä kiihtyvässä vauhdissa mukana, jne.

Kurri Topin jalka vippasee nyt pilven teunalla. Silmä killillään hän katsoo, kun kirjoitan hänestä tätä juttua. Koukkusormissa muotoutuu uusi karvapersetollero...."Poeka perkele"

Kissan opetukset.

  Kissa opettaa minua elämän tosiasioista tavalla, johon kirjaviisaat eivät pysty. Hymähdätte varmaan; taas se kempsu puhuu omiaan, mutta lukekaa ja kokekaa.

Katso itseään puhdistavaa kissaa. Kohta kohdalta se käy turkkinsa läpi, kiireettömin , rauhallisin, mutta määrätietoisin liikkein. Välillä silmät ummessa, täysin keskittyen hommaansa. Aika ja paikka häviävät. Sama kaava toistuu kaikkia käpäliä läpikäydessä. Lopuksi käpälän sivun nuolaiseminen, ja sillä pyyhkäisy korvan takaa, uudelleen ja uudelleen. Jo pelkkä toimituksen katseleminen luo mieleen kiireettömyyden ja levollisuuden tunteen. Sielu lepää. Ei ole muuta, kuin tässä ja nyt.

Kissa makaa mahani päällä ja kehrää. Silitän sitä, rapsuttelen korvantakaa. Jos se ei olisi kissa voisin luulla, että tilanne ja hetki on sille paras asia maailmassa.Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Ilman mitään syyta se säpsähtää, hyppää lattialle ja käpertyy matolle nukkumaan.

Joskus hellyydenpuuskassa nostan itse kissan sänkyyn, kuvitellen sen pitävän silittämisestä ja antavan minulle myös hellyyttään. Paskat, se loikkaa heti alas ja häipyy omille teilleen.

On paljonkin asioita, joita en pysty hyväksymään toiselta ihmiseltä, mutta kissan kohdalla se vaan kuuluu asiaan. Herääkin kysymys miksi?

Miksi meidän pitäisi pystyä vangitsemaan toisen rakkaus itseämme varten?

Miksi meidän täytyy yrittää rajoittaa toisen menemisiä, sensijaan, että olisimme tyytyväisiä niistä hetkistä, jotka toinen omasta vapaasta tahdostaan meille antaa?

Miksi suunnittelemme ja rakennamme tulevaa, luullen onnen tulevan vasta kun kaikki on valmista?

Miksi emme eläisi juuri tässä hetkessä, nauttien onnesta, odottamatta sen jatkuvan ikuisesti?

Helvetinenkeli.

Miehenröpi saapui mahdottoman isolla paukkuvalla prätkällään eräänä torstaina ja majoittui kylän ainoaan majataloon. Pienessä kirkonkylässä kaikki vähänkin erikoinen saa heti huomion ja mies oli todentotta niin erikoinen näky pikkupaikkakunnalla, ettei sellaista oltu ennen nähty.

Oltiin sitä mieltä, että eipä juuri roistomman näköistä miestä voi olla. Karvaisen pallinaaman halkoi kapeahuulinen, leveä suu, kuin veitsenviilto lihassa. Pistävät likekkäin olevat silmät tuijottivat rävähtämättä uteliasta, ei sitä katsetta kestänyt itse pirukaan. Entä keho? Liki pari metriä pituutta ja hartiat, kuin autotallin ovi. Yllän kalstaanilla oli säänpieksämä ruskea hyvin kauhtunut hapsullinen nahkatakki ,jonkun jengin liivit, housut ja klopisevat bootsit.

Joku arveli joksikin helvetin enkeliksi tai porn killeriksi, joka on tullut tarkistamaan, mitä ryöstettävää löytyisi.

Toinen epäili miehen olevan paossa jotakin, mitä se muuten tällaisessa käpykylässä viipyisi?

Eikä mies puheille alkanut. Illalla palasi aina majapaikkaansa jytisevällä rakkineellaan ja ähti aamulla omille tutkimattomille teilleen.

Tällainen tutkimaton ja hieman pelottavakin mies kiehtoo naisia, mutta kukaan yrittäjistä ei saanut huomiota mieheltä. Miltei epäkohteliaasti hän ohitti uteliaat katseet ja merkitsevät silmäykset pysytellen omassa tutkimattomassa maailmassaan.

Jermu oli taasen palannut päiväreissultaan ja istui Maijan baarissa syömässä tupla-annostaan lihapullia kera muusin. Kylän pojat revittelivät kartsalla karvanoppaooppeliaan. Pään mentävästä pakoputkenpäästä pamahtelivat viritetyn moottorin tehoja lupaavat äänet. Renkaat vinkuen kurviin ja hanaa, näinhän pojat on aina tehneet, ennenkuin oppivat ajamaan.

Ruskeankirjava kissa on ylittämässä tietä, onkin jo melkein päässyt yli, mutta paukkeen säikähdyttämänä kääntyy takaisin ja tietenkin suoraan auton eteen.

Mies näkee, kuinka kissa singahtaa eturenkaasta jalkakäytävälle, pyöri muutaman kerran holtittomasti ympäri ja sänttää sitten läheisen omakotitalon rossipohjan alle.

Pillurallin vinguttajat tuskin edes huomaavat tapahtunutta, vaan ooppeli häviää paukkuen kulman taa.

Sitten tapahtuu jotakin uskomatonta, josta puhutaan pitkät ajat. Tuo outo kulkija keskeyttää ruokailunsa ja harppoo uskomattoman nopeasti paikkaan, josta kissa on Moilasen talon alle hävinnyt. Raskas koura ruopaisee kuistin alusen suojana olevan ritilän sivuun ja karvainen pää häviää kuistin alle. Nahkahousujen persuus vaan vilahtaa, kun mies jatkaa pään perässä ja pian häviävät buutsitkin.

Talon alta kuuluu suksuttelua, sitten rytinää ja räminää, kun vahvat kourat siirtelevät sivuun talon alle kertynyttä joutavaa roinaa.

Uteliaiden joukko lisääntyy nopeasti. Mikään ei leviä niin nopeasti, kuin tieto jostakin tulipalosta, onnettomuudesta, tai erikoisesta tapahtumasta. Talon alla on ollut jo pitkään hiljaista. Kukaan ei kuitenkaan sinne huutele. Kaikki vaan odottivat ja hiljaisuus tiivistyy.

Pitkän odottelun jälkeen esiin työntyvät buutsien pohjat, paksut reidet, kiemurteleva persus, pian koko mies.

Käsimutkassa hellästi pieni ruskeankirjava kissa. Liikkumatta, veri nenänpäästä tipahdellen. Mies nousee hiljaa seisoalleen, kissa yhä käsimutkan päällä.

Silmistä valuvat kyyneleet multaiseen partaan. Katse, kuin anoen kiertää uteliaissa ihmisissä. Sanomaton kysymys:”Kenen kissa”.

Baarin Maija osoittaa vastapaistä taloa, mies nyökkää.

Laskee kissan hellästi ruohikolle, kävelee moottoripyörälleen, kaivaa sivulaukusta kirjavan päähuivin johon rauhallisin liikkein käärii kissan,

Hiljainen hetki. Mies seisoo, hetken niska alasluotuna ja poistuu hiljaa yöpaikkaansa.

Aamulla hän maksoi ja lähti, eikä häntä nähty koskaan enää.

Työläinen

Lapseni, aikani lähteä on tullut. Kaikki taloudellisesti järkevät keinot pitää työkyky yllä on käytetty loppuun. Saan aikaa kaksi viikkoa hyvästellä rakkaani, ennenkuin ikiunipiikki lyödään kannikkaani. Tämä on jäähyväiskirje, emme tule enää näkemään tässä elämässä, enkä ole ollenkaan varma onko mitään muutakaan..

Olen kuullut, että joskusmuinoin vanhukset saivat elää niin kauan, kuin henki suinkin pihisi. Mitä tuhlausta? Eihän mikään yhteiskunta kestä sellaista kuormaa.

En ole katkera, työ on ainoa asia, josta nautin ja jos en kerta jaksa niin on parempi näin.

Niinkuin tiedät synnyin armon vuonna 2032. Silloinkin oli kurjat ajat. Kaikki maailman maat olivat velkaantuneet holtittoman taloudenpidon ansiosta jo 2000 luvun alussa niin pahasti, että emme olleet päässeet maksukierteestä vielä minun syntymäni aikaan. Oli kuitenkin valoa näkyvissä. Yhteiskunnat antoivat talouden ohjauksen talousammattilaisille. Finanssilaitokset ryhtyivätkin tarmokkaisiin talouden uusjärjestelyihin..

Tarpeeton koulutus lopetettiin. Aivan turhaa kouluttaa kaikkia korkeampiin tehtäviin, koska suurin osa kansalaisista on kuitenkin niin vajavaisin älynlahjoin varustettu että koulutus on hukkaanheitetty voimavara.

Kaikki yhteiskunnan sektorit yksityistettiin, sillä vain yksityinen sektori voi tuottaa palvelut tehokkaasti ja taloudellisesti.

Viisivuotiaana kävin läpi äly, tunne ja stressiseulan. Valitettavasti en ollut johtaja-ainesta, vaan kakkosluokan työläinen. Koulua kävin neljä vuotta, sillä kakkosluokan työläiselle riittää luku, kirjoitustaito ja perusmatematiikka.

11 vuotiaana sain elinikäni mukana seuraavan työläisnumeron ja paikan yhtiössä, joka takasi työpaikan asunnon kohtuullisen palkan, niin kauan, kuin työkykyisenä pysyn. Suostuminen kromosomimuuntamiseen oli edellytys työpaikkaan. Vanhempani suostumuksen antoivat, sillä kieltäytyminen olisi merkinnyt vaikeuksia.

Kromosominuuntamisesta en mitään ymmärrä, mutta se aiheuttaa addiktion tapaisen kiintymisen työhön. En voi valittaa, työtäni olen aina rakastanut.

Elina annettiin vaimokseni ja saimme sinut. Olimme kyllä onneliset siihenaikaan.

Meillä oli yhtiön ansiosta kaikki mukavuudet ja viihdettä tuli virtuaalilaitteidemme kaikilta kanavilta. Tietysti vain silloin, kun ei ollut työaika. Iltakaudet istuimme facebookia selaten ja unelmoiden huipputyöntekijän saamasta lomamatkasta kanarialle. Kerran sen saimmekin, en tiedä muistatko sen, olit vielä niin pieni.

Erityisen ylpeä olen sinusta. Osoittauduit tutkimuksissa ensimmäisen luokan johtaja- ainekseksi. Vaikka se eroitti meidät jo varhain, tunnen ylpeyttä siitä, että minun, tavallisen työläisen geeneistä on syntynyt ensiluokan ihminen.

Nyt olen väsynyt, kuolemankello jo naksuttaa hirressä. On aika uusien työläisten astua maksamaan loppumattomalta tuntuvaa velkaa, jonka esi-isämme niskoillemme lastasivat. Vaikka jo toinen sukupolvi on hikensä vuodattanut velka ei ole juuri vähentynyt. Toivottavasti finanssi ihmiset keksivät vielä uusia säästöjä, jotta tilanne helpottuisi.

Jää hyvästi....Rakastan sinua.... isäsi.

Facebook treffit.

Viimeinen sipaisu tukkageeliä, muikistelua peilin edessä. Vino katse peiliin, kulmakarvaa ylös, hyvältä näyttää. Hengitys syvään ja housunnappi kiinni, perkuleen maha, missäköhän välissä se on kerennyt kasvaa, puku oli päällä viimeksi hautajaisissa......olikohan viisi vuotta sitten.

Kale on menossa facebook treffeille. Kaikki alkoi pikkuhiljaa. Pikkunäppäriä kompia eräällä huumorisivustolla. Sanojen iloittelua näytöllä, vuorotellen yhä näppärämpiä kielikuvia. Kevään mittaan muutamia yksityisviestejä ja viimeviikolla Inkku sitten ehdotti tapaamista.

Kalea pelottaa. Kaikki naissuhteet ovat epäonnistuneet. Joku valuvika, puuttuuko karismaa, vetovoimaa, mutta naisille vain ilmaa.

Small talk ei suju, vaan lopputulos on useimmiten ajautuminen nurkkaan omaan pieneen maailmaan, vaikka halu olisi olla se, joka osaa ja pystyy. Mutta kun ei pysty.

Autolle löytyy parkkipaikka kaukaa, mutta Kale haluaakin kävellä ja rauhoittua.

On kevätilta, vaikka kaupunki pitääkin omaa meluaan puistosta kuuluu tirskutus ja viserrys. Linnutkin elävät kevään kiihkoa, niin paljon tehtävää ja niin vähän aikaa.

Empimättä Kale astuu sisälle kahvilaan, pikainen silmäys ympärille, siellä Inkku istuukin nurkkapöydässä parin muun neitokaisen kanssa. Rohkeasti kättelemään. Mitä kuuluu, eipä erikoisempia. Juttu ei kulje yhtään, hiki kihoaa pintaan..piinaa.

Kun Kale lähtee hakemaan tiskiltä kahvia kaikille, kuuluu takaa hirveä kikatus ja korkokenkien kopina, kun tyttöporukka ryntää ulos.

Ei jaksa edes tympiä, helpotus, se on ohi. Niska kyyryyn ja kohti uusia pettymyksiä.

Ottaa kuitenkin wienerikahvit, iltasanoman ja istuu pöytään, ei maailma tähän kaadu, mutta kynnys kyllä kasvaa..yrittää..edes..

”Saako istua”-. Kale nostaa katseensa lehdestä ja nyökkää, jatkaa lukemista.

”Anteeksi, tiedätteköhän millä bussilla täältä pääsee Nurmijärvelle”-Kale nostaa katseen lehdestä ja näkee odottavat silmät.

”Ei, en todellakaan tiedä, itsekin vieras täällä”, jatkaa lukuaan..mutta...kalvaa.

”Anteeksi, vastasin epäkohteliaasti, ei mennyt niinkuin Strömsöössä.

Odottavat silmät killittävät Kalea.” Ymmärrän, ei aina mene”

”Ei aina, vaan ei koskaan”

Yllättäen Kale huomaa selostavansa äskeisiä facebook treffejä ja omaa nullouttaan ventovieraalle naiselle, joka nauraa tilanteelle tikahtuakseen. Eikä nauru ole pahansuopaa vaan ymmärtävää ja tilanteen laukaisevaa.

Pian selviää, että samaan suuntaan ollaan menossa ja kyytikin käy, vaikkakin Kale valittelee, että auto ei ehkä ole siisteimmästä päästä..duodaduota enemmän semmoista lapiolla siivottua mallia, moottorisahakin takapenkillä.

”Van sehän passaa, voitki tulla kaatamaan talon nurkalla olevan lahon koivun”

Kale kohottaa kulmiaan: ”Puku päällä metsurihommiin”

”Tuo puvun kinttura on juuri sopiva siihen”, helisevää naurua.

Luopuminen

    Olen miettinyt paljonkin luopumisen hyväätekevästä voimasta. Tietenkään ajatukset eivät ole omiani, vaan päässä tapahtunut prosessi lukemastani ja kokemastani.

Loppujenlopuksi joudumme luopumaan kaikesta, minkä olemme saavuttaneet, viimeistään kuoleman hetkellä, mutta luopuminen vielä elämän aikana onkin kova juttu.

Joistakin asioista joudumme luopumaan pakosti. Nuoruus pakenee päivä kerrallaan taakse ja ikääntyminen tuo kaikenlaista vaivaa ja kolotusta. Joku taistelee epätoivoisesti ikääntymistä vastaan kauneusleikkauksin, rasvaimuin, rääkäten itseään urheilun ja kuntoilun keinoin. Toinen hyväksyy vanhenemisen elämäänkuuluvana asiana, mutta pitää huolta itsestään, voidakseen nauttia mahdollisimman pitkään elämän jokaisesta päivästä. Kolmas vähätvälittää itsestään, mutta katkeroituu elämälle ja itselle kunnon heiketessä.

Valta. Kiitän luojaani, että minä olen senverta tyhmä ja syrjäänvetäytyvä, että valta ei ole ikinä kiehtonut, sillä juuri vallasta luopuminen näyttää olevan siihen päässeelle ylivoimaisen vaikeaa. Ei tarvi muuta, kuin vähän seurata viimeaikojen tapahtumia, niin asia selviää. Vaikka vanhuudenpäivät olisivat turvatut luopumisen jälkeen valta pitää kiinni, ennemmin luovutaan vaikka omasta hengestä.

Menestys. Toinen, josta olen varjeltunut, koska se ei olisi sopinut pieneen päähäni, vaan olisi kihahtanut tukan puolelle. Esimerkkiä menestyksen euforasta luopumisen vaikeudesta saamme vaikkapa ex urheilijoista.

Romu. Kuinka voimmekaan olla rakastuneita kaikkeen siihen romuun, jonka haalimme ympärillemme menestyksen merkiksi. Tähän olen kyllä sortunut.

Lopputulos on se, että mitä enemmän romua, sitä enemmän murheita. Vähänväliä joku särkyy, pitää huoltaa, suojata, muistaa, ostaa varaosia, korjuuttaa...loppumaton suo. Ihmiselle mikään ei ole riittävästi, esimerkkinä olkoon erään sulttaanin sukulainen jolla on 2000 Rolls Royce autoa.

Työ. Työ on ainakin minulle tärkeä henkireikä ja myöskin omanarvontunnon lähde, rahaa tietenkään unohtamatta. Mutta jos työ vie kaiken ajan ja energian se on kyllä oman elämän tuntien hukkaan valuttamista.

Usein mietin hyppäämistä oravanpyörästä, mutta perheelliselle ja vähävaraiselle se ei niinvaan käy. Jos myyn kaiken, missä perhe asuu, tulee toimeen. Minä voisin vallan hyvin muuttaa Kainuun korpeen johonkin turvekammiin asumaan elämänlaadun siitä huononematta, mutta?

Siis poljen oravanpyörää ja romut eivät minnekään häviä. Ostamisesta ostamisen ja näyttämisen vuoksi olen sentään päässyt. Pikku käppyräauto riittää ja ylellisyytenä olkoon vanha moottoripyörä.

Tekisinkö toisin, jos saisin elää elämäni uudelleen? Paljonkin, en voi sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Jos saisin elää uudelleen ostaisin 90 luvun alussa Nokian osakkeita ja minusta tulisi rikas, arvostettu, valtaa omaava kartanonomistaja.

Mennyttä aikaa etsimässä

      Sipoonkorpi 01.10.2010

Mennyttä aikaa etsimässä.

Istun leppeässä syysillassa teltassa. Mikään reissussa ei ole ollut niin, kuin kuvittelin. Haavekuvissa istun yksin yöllä nuotiolla ja katselen tähtien tuiketta. Nyt olen kuitenkin kaukana nuotiosta. Nuotiolla on hälisevä Vantaan ladun porukka. 9 telttakuntaa kera lapsien ja koirien saavat kyllä aikamoisen metakan aikaan. Kilometrin päästä tieltä kuuluu mopojen revittelyä. Vähän väliä vantaalle laskeutuva suihkukone ujeltaa yli. Kaikesta huolimatta olo on seesteinen. Samoilin metsässä viitisen tuntia. Tuntui mukavalta huomata, ettei kartanlukutaito ole kadonnut minnekkään. Ilman vaivaa löytyivät etsityt lammet ja teltalle palasin kuin suunnistusrastille.

Ei tämä minun erämaa ole, aivan liian pieni ja hälyä täynnä, mutta parempi kuin ei mitään. Luulin olevani korvessa, kun yllättäen kuului pyörien ratinaa ja metsikössä vilisi pakettiauto. Kyljessä luki sotilaspoliisi. Kartassa huoltotieksi, tai poluksi luulemani ura olikin oikea maantie. Tien päässä kallioon louhittu luolaston suuaukko, verkkoaita ympärillä ja kieltokyltit monella kielellä.

Metsässä samoillessa pääsin kuitenkin siihen kiireeettömään henkiseen tilaan joka liittyy minulla oikeisiin luontokokemuksiin. Kotoa käsin kulkiessa en siihen pääse. Aina on kiire jotakin merkityksetöntä tekemään. Tällaisella reissulla en kiirettä tunne. Tieto siitä, että teltalla ei ole mitään muuta, kuin ne leiriytymisen rutiinitoimet jotenkin rauhoittaa. Voi vaan olla, ilman paineita ja huolta .Kävelen pimenevässä metsässä. Kaikki muodot pehmenevät, yksityiskohdat häviävät. Yritän paikallistaa metsässä olevan pimeässä sirkuttavan linnun, mutta lentokoneet, nauru, mopot sotkevat kuulemisen. Kaukaa mäeltä näen nuotion liekkien loimotuksen, otsalamppujen valojen häilynnän. Kaukana piiristä, suuren synkän kuusen alla näköttää minun pieni teltta. En mene nauravaan porukkaan vaan työnnyn telttaani. Näin on aina ollut ja aina on oleva. Minä suuri yksinäinen, Leinon ja Waltarin sielunveli. Pimenee täysin, jostain kaukaa kuuluu jäätelöauton kuplan otsaan nostattava ränkytys.Viikon luontoääni. Miniläppärillä katselen päivällä ottamiani kuvia. Ei yhtään kelvollista, poistan muistikortilta suurimman osan.

Nukun katkonaisesti. Jostain syystä pää on päättänyt juuri tänä yönä alkaa prosessoimaan työasioita. Kasaan samaa venttiiliä yhä uudestaan ja uudestaan. Jossain vaiheessa yötä, alkaa kova rapina teltaan liepeen alla. Olisiko hiiri etsimässä makupalaa. Kattokankaan läpi seuraan aamun valkenemista. Kahvihammasta alkaisi jo pakottaa, mutta en viitsi mennä nuotiopaikalle.

Arvelen, että koirat nostavat kovan rähäkän ja koko leiri herää. En odota, että kaikki muut ovat tällaisia aamun kukkujia, saavat minun puolesta nukkua rauhassa. Olisi sittenkin pitänyt ottaa retkikeitin mukaaan.Melusaaste lisääntyy. Lentokoneet kaartavat yli matkalla jonkin toisen Shangrilaahan .Melu, johon ei muutoin kiinnitä mitään huomiota tuntuu minua häiritsevän täällä. Tällaiseen paikkaan kuuluisivat vain luonnon omat äänet . Jostain kuuluu kova rääkäisy. Mikä lie, melkein kuin närhi, muttei kuitenkaan. Päätän purkaa leirin ja lähteä kahville huoltoasemalle. Sipoonkorpeen tuskin enää yöreissulle tulen. Sellaiseen kaipaan rauhallisempaa paikkaa