Mennyttä aikaa etsimässä

      Sipoonkorpi 01.10.2010

Mennyttä aikaa etsimässä.

Istun leppeässä syysillassa teltassa. Mikään reissussa ei ole ollut niin, kuin kuvittelin. Haavekuvissa istun yksin yöllä nuotiolla ja katselen tähtien tuiketta. Nyt olen kuitenkin kaukana nuotiosta. Nuotiolla on hälisevä Vantaan ladun porukka. 9 telttakuntaa kera lapsien ja koirien saavat kyllä aikamoisen metakan aikaan. Kilometrin päästä tieltä kuuluu mopojen revittelyä. Vähän väliä vantaalle laskeutuva suihkukone ujeltaa yli. Kaikesta huolimatta olo on seesteinen. Samoilin metsässä viitisen tuntia. Tuntui mukavalta huomata, ettei kartanlukutaito ole kadonnut minnekkään. Ilman vaivaa löytyivät etsityt lammet ja teltalle palasin kuin suunnistusrastille.

Ei tämä minun erämaa ole, aivan liian pieni ja hälyä täynnä, mutta parempi kuin ei mitään. Luulin olevani korvessa, kun yllättäen kuului pyörien ratinaa ja metsikössä vilisi pakettiauto. Kyljessä luki sotilaspoliisi. Kartassa huoltotieksi, tai poluksi luulemani ura olikin oikea maantie. Tien päässä kallioon louhittu luolaston suuaukko, verkkoaita ympärillä ja kieltokyltit monella kielellä.

Metsässä samoillessa pääsin kuitenkin siihen kiireeettömään henkiseen tilaan joka liittyy minulla oikeisiin luontokokemuksiin. Kotoa käsin kulkiessa en siihen pääse. Aina on kiire jotakin merkityksetöntä tekemään. Tällaisella reissulla en kiirettä tunne. Tieto siitä, että teltalla ei ole mitään muuta, kuin ne leiriytymisen rutiinitoimet jotenkin rauhoittaa. Voi vaan olla, ilman paineita ja huolta .Kävelen pimenevässä metsässä. Kaikki muodot pehmenevät, yksityiskohdat häviävät. Yritän paikallistaa metsässä olevan pimeässä sirkuttavan linnun, mutta lentokoneet, nauru, mopot sotkevat kuulemisen. Kaukaa mäeltä näen nuotion liekkien loimotuksen, otsalamppujen valojen häilynnän. Kaukana piiristä, suuren synkän kuusen alla näköttää minun pieni teltta. En mene nauravaan porukkaan vaan työnnyn telttaani. Näin on aina ollut ja aina on oleva. Minä suuri yksinäinen, Leinon ja Waltarin sielunveli. Pimenee täysin, jostain kaukaa kuuluu jäätelöauton kuplan otsaan nostattava ränkytys.Viikon luontoääni. Miniläppärillä katselen päivällä ottamiani kuvia. Ei yhtään kelvollista, poistan muistikortilta suurimman osan.

Nukun katkonaisesti. Jostain syystä pää on päättänyt juuri tänä yönä alkaa prosessoimaan työasioita. Kasaan samaa venttiiliä yhä uudestaan ja uudestaan. Jossain vaiheessa yötä, alkaa kova rapina teltaan liepeen alla. Olisiko hiiri etsimässä makupalaa. Kattokankaan läpi seuraan aamun valkenemista. Kahvihammasta alkaisi jo pakottaa, mutta en viitsi mennä nuotiopaikalle.

Arvelen, että koirat nostavat kovan rähäkän ja koko leiri herää. En odota, että kaikki muut ovat tällaisia aamun kukkujia, saavat minun puolesta nukkua rauhassa. Olisi sittenkin pitänyt ottaa retkikeitin mukaaan.Melusaaste lisääntyy. Lentokoneet kaartavat yli matkalla jonkin toisen Shangrilaahan .Melu, johon ei muutoin kiinnitä mitään huomiota tuntuu minua häiritsevän täällä. Tällaiseen paikkaan kuuluisivat vain luonnon omat äänet . Jostain kuuluu kova rääkäisy. Mikä lie, melkein kuin närhi, muttei kuitenkaan. Päätän purkaa leirin ja lähteä kahville huoltoasemalle. Sipoonkorpeen tuskin enää yöreissulle tulen. Sellaiseen kaipaan rauhallisempaa paikkaa