Luopuminen

    Olen miettinyt paljonkin luopumisen hyväätekevästä voimasta. Tietenkään ajatukset eivät ole omiani, vaan päässä tapahtunut prosessi lukemastani ja kokemastani.

Loppujenlopuksi joudumme luopumaan kaikesta, minkä olemme saavuttaneet, viimeistään kuoleman hetkellä, mutta luopuminen vielä elämän aikana onkin kova juttu.

Joistakin asioista joudumme luopumaan pakosti. Nuoruus pakenee päivä kerrallaan taakse ja ikääntyminen tuo kaikenlaista vaivaa ja kolotusta. Joku taistelee epätoivoisesti ikääntymistä vastaan kauneusleikkauksin, rasvaimuin, rääkäten itseään urheilun ja kuntoilun keinoin. Toinen hyväksyy vanhenemisen elämäänkuuluvana asiana, mutta pitää huolta itsestään, voidakseen nauttia mahdollisimman pitkään elämän jokaisesta päivästä. Kolmas vähätvälittää itsestään, mutta katkeroituu elämälle ja itselle kunnon heiketessä.

Valta. Kiitän luojaani, että minä olen senverta tyhmä ja syrjäänvetäytyvä, että valta ei ole ikinä kiehtonut, sillä juuri vallasta luopuminen näyttää olevan siihen päässeelle ylivoimaisen vaikeaa. Ei tarvi muuta, kuin vähän seurata viimeaikojen tapahtumia, niin asia selviää. Vaikka vanhuudenpäivät olisivat turvatut luopumisen jälkeen valta pitää kiinni, ennemmin luovutaan vaikka omasta hengestä.

Menestys. Toinen, josta olen varjeltunut, koska se ei olisi sopinut pieneen päähäni, vaan olisi kihahtanut tukan puolelle. Esimerkkiä menestyksen euforasta luopumisen vaikeudesta saamme vaikkapa ex urheilijoista.

Romu. Kuinka voimmekaan olla rakastuneita kaikkeen siihen romuun, jonka haalimme ympärillemme menestyksen merkiksi. Tähän olen kyllä sortunut.

Lopputulos on se, että mitä enemmän romua, sitä enemmän murheita. Vähänväliä joku särkyy, pitää huoltaa, suojata, muistaa, ostaa varaosia, korjuuttaa...loppumaton suo. Ihmiselle mikään ei ole riittävästi, esimerkkinä olkoon erään sulttaanin sukulainen jolla on 2000 Rolls Royce autoa.

Työ. Työ on ainakin minulle tärkeä henkireikä ja myöskin omanarvontunnon lähde, rahaa tietenkään unohtamatta. Mutta jos työ vie kaiken ajan ja energian se on kyllä oman elämän tuntien hukkaan valuttamista.

Usein mietin hyppäämistä oravanpyörästä, mutta perheelliselle ja vähävaraiselle se ei niinvaan käy. Jos myyn kaiken, missä perhe asuu, tulee toimeen. Minä voisin vallan hyvin muuttaa Kainuun korpeen johonkin turvekammiin asumaan elämänlaadun siitä huononematta, mutta?

Siis poljen oravanpyörää ja romut eivät minnekään häviä. Ostamisesta ostamisen ja näyttämisen vuoksi olen sentään päässyt. Pikku käppyräauto riittää ja ylellisyytenä olkoon vanha moottoripyörä.

Tekisinkö toisin, jos saisin elää elämäni uudelleen? Paljonkin, en voi sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Jos saisin elää uudelleen ostaisin 90 luvun alussa Nokian osakkeita ja minusta tulisi rikas, arvostettu, valtaa omaava kartanonomistaja.