Kissan opetukset.

  Kissa opettaa minua elämän tosiasioista tavalla, johon kirjaviisaat eivät pysty. Hymähdätte varmaan; taas se kempsu puhuu omiaan, mutta lukekaa ja kokekaa.

Katso itseään puhdistavaa kissaa. Kohta kohdalta se käy turkkinsa läpi, kiireettömin , rauhallisin, mutta määrätietoisin liikkein. Välillä silmät ummessa, täysin keskittyen hommaansa. Aika ja paikka häviävät. Sama kaava toistuu kaikkia käpäliä läpikäydessä. Lopuksi käpälän sivun nuolaiseminen, ja sillä pyyhkäisy korvan takaa, uudelleen ja uudelleen. Jo pelkkä toimituksen katseleminen luo mieleen kiireettömyyden ja levollisuuden tunteen. Sielu lepää. Ei ole muuta, kuin tässä ja nyt.

Kissa makaa mahani päällä ja kehrää. Silitän sitä, rapsuttelen korvantakaa. Jos se ei olisi kissa voisin luulla, että tilanne ja hetki on sille paras asia maailmassa.Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Ilman mitään syyta se säpsähtää, hyppää lattialle ja käpertyy matolle nukkumaan.

Joskus hellyydenpuuskassa nostan itse kissan sänkyyn, kuvitellen sen pitävän silittämisestä ja antavan minulle myös hellyyttään. Paskat, se loikkaa heti alas ja häipyy omille teilleen.

On paljonkin asioita, joita en pysty hyväksymään toiselta ihmiseltä, mutta kissan kohdalla se vaan kuuluu asiaan. Herääkin kysymys miksi?

Miksi meidän pitäisi pystyä vangitsemaan toisen rakkaus itseämme varten?

Miksi meidän täytyy yrittää rajoittaa toisen menemisiä, sensijaan, että olisimme tyytyväisiä niistä hetkistä, jotka toinen omasta vapaasta tahdostaan meille antaa?

Miksi suunnittelemme ja rakennamme tulevaa, luullen onnen tulevan vasta kun kaikki on valmista?

Miksi emme eläisi juuri tässä hetkessä, nauttien onnesta, odottamatta sen jatkuvan ikuisesti?